Institutionaalisesta melankoliasta eettisiin vaatimuksiin

Kuukausien neu­vot­telu­iden ja lukuisten sähkö­postivi­es­tien jäl­keen, kun palkkio oli tiputettu jo puoleen alku­per­äisestä, kuulen, että tapahtu­mat järjestää toinen taho, koska he tekevät ne ilmaiseksi. Huo­mau­tuk­seeni sis­ällön täy­del­lisestä eri­laisuudesta ja taiteili­joita riistävästä tavasta, jolla tämä toinen taho tapahtu­mat järjestää, ei vast­ata mitenkään.”

”Sähkö­postivi­esteissä oltiin kiin­nos­tun­eita yhteistyöstä, mutta ei sovittu mitään tarkem­paa lähtöko­htaa sille. Sovit­tiin tapaam­inen samalla kun muuten­kin olin käymässä Suomessa. Tapaam­isessa pal­jas­tui, että yhteistyömuo­tona minun olisi pitänyt listata kiin­nostavia nuoria taiteili­joita asuin­seu­dultani heille ilmaiseksi.”

”1,5 kuukautta ennen vuo­den­vaih­detta ilmoitet­tiin, ettei järjestämiäni tapah­tu­mia, joista saamani palkkion varaan olen laskenut alkuvuo­den elinkeinon, enää haluta rahoit­taa, koska tapah­tu­missa ei käy tarpeeksi yleisöä. Kyselyyni voisiko tapah­tu­mia jatkaa muut­tamalla profiilia, ei vast­ata mitenkään.”

”Muuta­man vuo­den aik­ana olen ollut yhtey­dessä ja neu­vo­tel­lut eri­laisten pro­jek­tien toteut­tam­is­esta useiden museoiden ja taidein­stituutioiden kanssa Suomessa. Jos kieltävän ratkaisun ylipäätänsä saa kuulla suor­aan, se ei ikinä linkity sis­ältöi­hin tai arvoi­hin, joita instituutio haluaa edis­tää. Ääneen lausuttu syy on yleensä aina rahan tai ajan puute. Hyvin yleistä on vas­tuun vierit­täminen vastauksesta/päätöksestä jollekin tois­elle hen­k­ilölle organ­isaa­tion sis­ällä. Kuiten­kin vähäisten­kin raho­jen ja ajan käyttö on arvoi­hin sidottu ratkaisu.”

Nämä osit­tain omat kokemuk­seni ja osit­tain tun­temi­eni ihmisten kokemuk­set ovat arkipäivää nyky­taidek­entällä Suomessa. Olen miet­tinyt pitkään, mistä tämä johtuu. Onko syy yksit­täisten ihmisten käytösta­voissa vai työkult­tuure­issa, joita luovat näitä toi­mintata­poja? Onko työaika näissä instituutioissa oikeasti niin kor­tilla, että vähäin­en­kin itsensä työl­listävän asemaan aset­tu­minen on mah­do­tonta? Onko mah­do­tonta omata ihan per­uskäytösta­poja? Totta kai tulen myös miet­tin­eeksi, etteivät omat tekemis­eni ole niin hyviä ja kiin­nostavia, että ken­en­kään tar­vit­see nii­hin käyt­tää aikaa. Minun tulee kokea näin, jotta nämä instituutiot oli­sivat olemassa. Ne eivät olisi olemassa, ellen minä tukisi niitä käymällä niissä, haluamalla yhteistyötä niiden kanssa tai ilman että tukisin niitä kolleg­oideni ollessa kriit­tisiä. Ennen kaikkea ne eivät olisi olemassa ilman kokemustamme siitä, kelpaam­meko niiden sisälle.

”Kuvataitelija Jussi Kivi krit­isoi Kias­maa Taide-lehdessä liittyen hänen Palomuseonsa esit­tämiseen Kias­massa, Kiasma ei vastaa kritiikkiin julkisesti mitenkään.”

”Tampereen taidemuseon ylläpitämässä TR1 taide­hal­lissa esitetään Pirkan­maan 5. tri­en­naalin yhtey­dessä pal­jon julkista pahek­suvaa keskustelua her­ät­tänyt One Love –teos. Taidemuseon johtaja ei puolusta teo­sta julkisesti, vaikka on sallinut sen esit­tämisen, vaan sanoo Helsingin sanomien haastat­telussa: ” Jos min­ulta olisi etukäteen kysytty lupaa täl­laisen esit­telyyn meidän tilois­samme, en olisi antanut.”

”Kiasma järjestää Wikimaraton-tapahtuman, johon kut­sutaan osal­lis­tujia (taiteili­joita, opiskeli­joita, taide­his­tori­oit­si­joita…) päivit­tämään Kias­masta, sekä Kias­maan liittyv­istä taiteli­joista ja teok­sista artikkeleita. Palkkioksi siitä, että he tuot­tavat Kias­malle net­tiin markkin­oin­tima­ter­i­aalia, läpiyön osal­lis­tu­jat saavat pari luentoa, välip­a­laa ja kut­sut Kias­man näyt­telyn avajaisiin.”

Nämä eivät ole miten­kään edes räikeitä esimerkkejä taidek­entän insti­tu­tion­aal­isten toim­i­joiden tavoista käyt­tää valtaa sekä toimia ja kom­munikoida julkisesti, joten voi olla epäoikeuden­mukaista, että ne juuri tulevat nos­tetuksi esille. En myöskään ajat­tele että, tämänkal­taista toi­min­tak­ult­tuuria olisi pelkästään museoin­stituutioiden sis­ällä, samankal­taisia kokemuk­sia voisi listata esim. lukuisista Suomessa toim­iv­ista yhdistyspo­hjaisista gal­lerioista ja taidekoulu­tuk­sista. Kysymys ei ole myöskään pelkästään taiteili­jan ja instituution väl­isestä suht­eesta, vaan ajat­tele­mat­tomuus ja hyväk­sikäyttö läpäi­sevät kaikki instituutioiden ja niiden ulkop­uol­isten toim­i­joiden suht­eet, kuten myös useassa tapauk­sessa instituutioiden ja niiden työn­tekijöiden väl­iset suht­eet. Nämä ajatuk­set ovat johtaneet tilantee­seen, jota kut­sun insti­tu­tion­aal­iseksi melankoliaksi.

Se on ennen kaikkea kokemuk­seen perust­uva tun­tuma taidek­entällä toi­mim­is­esta, joka syntynyt mm. yllä main­ituista syistä. Toisaalta sitä on vaikea käsit­teel­listää tai etsiä sille laa­jempia yleis­päteviä syitä. Taustalla voi nähdä uuslib­er­al­istisesti sävyttyneen kult­tuuripolitiikan ja kun­nal­lispolitiikan vaiku­tuk­sen, joka kur­jistaa taidein­stituutioiden toi­mintaa ja pakot­taa suun­taamaan vähenevät resur­s­sit pelkästään rahaa säästävään ja yleisömääriä kas­vat­tavaan toi­mintaan, mutta kokon­aan näillä ei pysty melanko­lian kokemusta selittämään.

Ehkä melanko­li­assa uuslib­er­al­is­min läv­istämä taidek­enttä yhdistyy van­hoi­hin hier­arkkisiin tapoi­hin käyt­tää insti­tu­tion­aalista valtaa. Tästä hyvänä viimeaikais­ena esimerkkinä Helsingin sanomien kuvataidekriitikon Harri Mäck­linin kritiikki Bin­golista jäi tyhjäksi Kuvan kevät 2013 –näyt­telystä, jossa hän valit­telee sitä, että Akatemian tilat ovat täynnä yllätyk­settömiä teok­sia ja että hänen tulevaisuus­bin­golistansa liittyen tulevaisuuden taiteili­jan­imiin jäi melkein tyhjäksi. Mäck­lin ilmeisesti olettaa lehden­luki­joiden kaipaavan hänen omaa valtaansa täynnä olevaa arrog­ant­tia markkin­are­tor­iikkaa, ja ennen kaikkea, että nämä vast­avalmis­tun­eet taiteili­jat tar­vit­si­sivat hänen tulevaisuusbingoaan.

Insti­tu­tion­aalinen melanko­lia on sukua melanko­li­alle, josta Bruno Latour kir­joit­taa luen­nossaan Wait­ing for the Gaia — Com­pos­ing the com­mon world through arts and politic s: Luon­nolle annettu sub­liimi merkitys ei enää päde, olemme kykeneviä muut­tamaan luon­toa lop­ut­to­masti, luonto ei ole enää kauhua ja kiin­nos­tusta her­ät­tävä ulkop­uolel­lamme oleva asia. Taidein­stituutioiden kohdalla tilanne tun­tuu kuiten­kin olevan vas­t­akkainen, on mah­do­tonta vaikut­taa, kom­munikoida instituutioissa ja niiden kanssa. Ikään kuin ne oli­sivat säilyt­täneet sub­liimin ja yleisölle ja taiteili­joille merkityk­siä sanel­evan luon­teensa. Ne tun­tuvat mieluum­min hyökkäävän kentän muita toim­i­joita vast­aan kuin puhuvan heidän kans­saan, sekä käyt­tävän hyväk­seen heidän työpanostaan tilanteessa, jossa se sopii instituutioiden omiin tarkoituk­siin. Tun­tuu, että instituutiot ovat sokeita vapaan kentän toim­i­joiden prekaar­isille työo­losuhteille, joissa nyky­taide tuotetaan. Toisaalta Suomessa olevat taidein­stituutiot ovat julkisesti rahoitettuja, joten demokraat­tisen järjestelmämme puit­teissa voimme kokea, että olemme ne itse pil­an­neet ja nyt koemme instituutioista johtuvaa melanko­liaa. Tämä melanko­lia tekee meistä passiivisia ja toi­min­takyvyt­tömiä. Tämä tunne liittynee myös laa­jem­min pettymyk­seen demokraat­tisiin instituutioi­hin ja niiden kykyyn tar­jota ihmisille elämisen arvoista elämää. Demokraat­tiset instituutiot tun­tuvat palvel­evan vain pääo­man etua.

Latour suosit­telee uuden käsit­teen ja merkitysav­aruuden tuot­tamista ihmisen ja toisten lajien, olento­jen ja objek­tien suht­een kuvailem­iseen, koska luon­tokäsit­teen äärellä koemme vain melanko­liaa luon­non tuhou­tuessa, emmekä pysty toim­in­aan miten­kään. Kuvataidek­entällä näitä uusien käsit­teiden ja vast­amerkitysav­aruuk­sien tuot­tamista taidek­entän insti­tu­tion­aal­isille toim­i­joille on kokeiltu jo jonkin aikaa. Utoop­pisten unel­main­stituutioiden ja näiden ympärille järjestyneiden pienyhteisöjen tuot­tam­inen ja ylläpito ovat nyky­tait­ee­seen vaki­in­tun­eita toi­mintata­poja, kun ympärillä olevat vaki­in­tun­eet instituutiot eivät tar­joa mah­dol­lisuuk­sia tuoda esiin teok­sia, työsken­telyä tai näkemyk­siä yhteiskun­nasta ja taidek­entästä. Näitä taiteili­jalähtöisiä gal­leri­oita, vaih­toe­htoisia ver­taiskoulu­tush­ankkeita, pien­im­uo­toisia fest­ivaaleja, itsenäisiä pro­jek­tit­iloja, ym. on Suo­men­kin taidek­enttä täynnä. Viimeiseksi kentälle ovat tulleet ajatuspa­jat, taideyr­ityk­set ja taidem­a­na­gerit, jotka tar­joavat utoop­pisia luovan talouden toi­mintamal­leja ns. taiteili­jan vapauden takaamiseen.

Näissä hankkeissa tun­tuu kuiten­kin mon­esti olevan tavoit­teena tulla itse instituutioksi ja saada kult­tuuri– ja taidek­entän rahoitus itselleen. Julkisen rahoituk­sen kritiikki tun­tuu mon­esti olevan juuri tällä tavalla motivoitunutta. Julk­inen rahoitus on kankeata ja raskaita raken­teita luovaa – ant­akaa rahat siis meidän toimin­nal­le­mme, joka on mon­esti markkinavetoista ja yritysy­hteistyötä korostavaa.

Useinkaan se ei silti tarkoita, että toi­minta men­esty­isi markkin­oilla, koska nämä organ­isaa­tiot kuiten­kin tar­vit­sevat julkisen rahoituk­sen tukea. Tästä hyvänä esimerkkinä taidem­an­agerointitoim­is­tot, jotka vast­aavat toimin­nal­laan vain uuslib­er­al­istisen kult­tuuripolitiikan taidetta markkinoiden armoille tunkevaan kut­suun esi­intymällä asi­an­tunti­jana ja rahastamalla taiteili­jajärjestöjä, min­is­ter­iöitä ja kouluja raporteilla, koulu­tuk­silla ja luen­noilla. Tilanne muistut­taa suur­ten ter­vey­den­huoltoyr­itys­ten toi­mintaa, joka on ikään kuin täysin markkin­ae­htoista ja tehokkaam­paa kuin julkisen sek­t­orin järjestämä ter­vey­den­huolto. Kuiten­kaan nämäkään yrityk­set eivät pär­jäisi ilman val­tion järjestämää lääkäreiden ja hoitajien koulu­tusta sekä lakeja, jotka mah­dol­listavat ver­o­jen vält­telyn vero­pa­r­atiis­ien avulla.

Kult­tuuripolitiikassa ja laa­jem­min poliit­tisessa retor­iikassa tuotettu jako yks­ity­iseen ja julkiseen rahoituk­seen tun­tuukin hyvin kei­notekoiselta ja pelkästään retor­iselta kikalta perus­tella kamp­pailu yhteiskun­nal­lisista eduista. Oikeasti kyseessä on jatkuva kamp­pailu rahoituk­sen pain­op­isteestä ja laa­jem­min var­al­lisuuden jaosta. Kuten Pirkko Holmbergblo­git­ek­stis­sään Säröjä uuslib­er­al­istiseen lumet­odel­lisuuteen eli kuinka kiito­juna pysäytetään toteaa: ”1990-luvun lama syr­jäytti duun­areita ja yrit­täjiä, nyt laidan yli viskataan taiteili­jat ja älymystö”.

Tämä kiistely ns. yks­ityisen ja julkisen rahoituk­sen ero­ista ja laadullisista eri­laisuuk­sista tun­tuu mon­esti olevan insti­tu­tion­aalisen melanko­lian ydinkysymys ja aiheut­taja. Melkeinpä jokainen keskustelu taidek­entän instituutioista päätyy jossain vaiheessa rahaan tai sen puut­tee­seen, jos se ei ole niillä alka­nut. Joka tapauk­sessa aina päästään keskustelemaan, mistä rahan pitäisi tait­ee­seen ja kult­tuuriin tulla. Seur­aava askel onkin puolustaa yks­ity­istä tai julkista rahoitusta, jol­loin päästään var­jonyrkkeilemään julkisen rahoituk­sen kankeudella tai yks­ityisen joustavuudella, ihan kuin ne oli­sivat näi­hin rahoit­us­mal­lei­hin sidot­tuja vakio-ominaisuuksia. Tämä var­jonyrkkeily rahasta ja rahoit­us­mal­leista estää todel­lisen politiikan ja sis­ältökeskustelun. Vähäisten­kin raho­jen ja ajan käyttö on arvoi­hin sidottu ratkaisu.

Insti­tu­tion­aalisen melanko­lian toinen merkit­tävä piirre tun­tuu olevan instituutioiden kaiken läpäi­sevä poliit­tisuus ja toisaalta kaiken politiikan ja arvo­jen vält­tely näyt­telylin­jauk­sissa ja –sis­ällöissä sekä museon julkisessa kom­munikaa­tiossa. Johta­jat on usein valittu poliit­tisesti tai ainakin heidän nim­ityk­sensä ovat osa kun­nal­lispolitiikkaa, jol­loin heidän täytyy miellyt­tää kul­loisiakin val­lassa ole­via ryh­mitty­miä. Esim. museon ja sen hen­k­ilökun­nan on hankala julkisesti keskus­tella julkiseen rahoituk­seen liittyvästä vajeesta ja olla tar­joa­matta ratkais­uksi yks­ityisen rahoituk­sen mal­lien lisäämistä oikeis­tolaisen kun­nal­lispolitiikan keskellä. Taidemuseoiden johta­jat on siis valittu poliit­tisesti, mutta he tuovat har­voin politiikkaansa esiin julkisesti.

Myös kaiken ajanko­htaisen yhteiskun­nal­lisen keskustelun ja nyky­tait­een, joka kehit­tää uusia tapoja osal­lis­tua noi­hin keskusteluihin, kuten akt­iv­is­min ja tait­een yhdis­telmän, tuom­inen instituutioiden suo­je­luk­seen tun­tuu olevan täysin mah­do­tonta. Näyt­telylin­jauk­siin ei yksinker­taisesti mahdu yhteiskun­nal­lisuus kuin esim. lisääntyneen rasismin har­mit­telun muodossa. Yhteiskun­nal­lisuus näyt­telytuotan­nossa tarkoit­taakin siis useasti asian tilan har­mit­telua ja huomion kiin­nit­tämistä sii­hen, mutta varsinaiseen keskusteluun osal­lis­tuminen ja asian edessä toiminen ovat täysin pois suljettuja vaih­toe­htoja. Kur­aat­tori Nato Thompson per­äänkuulutti Ihme-päivien puheen­vu­orossaan instituutioiden vas­tuuta ottaa julkisia poliit­tisia pos­i­tioita uuslib­er­al­istisen politiikan ja hallin­non viedessä yhä enem­män tilaa val­tioilta.Antti Majava huo­maut­taa luen­nossaan Keynes, taide ja talouden ihmiskuva , ettei ole sat­tu­maa, että taidek­enttä on jou­tunut uuslib­er­al­istisen hallin­non ham­paisiin, sillä neok­lassisen tal­ousteorian ja tait­een vaali­mien ihmiskäs­ityk­sien välillä on ristiriitoja. Suomal­aisten taidein­stituutioiden politiikka näkyy tällä het­kellä pal­jaim­mil­laan täy­dessä hil­jaisuudessa, jolla he suhtau­tuvat ihmiskuvan ja yhteiskun­nan muokkaamisen sel­laiseksi, joka mah­dol­listaa lop­ulta myös itse näiden instituutioiden lopettamisen.

No, mitä insti­tu­tion­aal­is­elle melanko­li­alle voi tehdä? Mitä voi tehdä tun­tu­malle, joka koos­tuu hen­k­ilöko­htais­esta turhau­tu­mis­esta ja kokemuk­sista sekä osit­tain artiku­loiduista yhteiskun­nal­lisista todel­lisuuk­sista ja poliit­tis­esta kehityk­sestä? Voi tieten­kin aina aja­tella ja kokea, että hen­k­ilöko­htaisesti olen kykenemätön toi­mimaan enkä omaa oikean­laisia taitoja nyky­isten instituutioiden kanssa toi­mim­iseen, joten minun pitäisi lopettaa niistä haikailu. Miksi huole­hdit ja jak­sat krit­is­oida olemassa ole­via taidein­stituutioita? Mikset vain perusta omaa organ­isaa­ti­ota, jossa luot toi­mintamal­lin ja rahoit­us­mal­lin itse? Näi­hin kysymyk­siin törmään aika-ajoin. Kuiten­kin uuden toimin­nan aloit­tam­inen tun­tuu vajoam­iselta yhä syvem­mälle lib­er­aalin markkin­oilla kilpailun ajatus­malliin, sillä usein uudet instituutiot/organisaatiot päätyvät vain kilpailemaan sam­oista rahoituk­sista ja toi­mintamah­dol­lisuuk­sista kentällä jo olevien kanssa. Tämä vahv­istaa vain taloudel­lisen hallin­nan logiikkaa, eikä tuo mitään vaih­toe­htoa taidek­entälle ja laa­jem­min yhteiskun­taan. Franco Berardi ja Akseli Vir­tanen toteavat artikkelis­saan Parvi/häiriö/mielivalta, että taloudel­lis­ella hallin­nalla ei ole perustaa tai alku­perää, eikä mitään siitä itsestään eril­listä päämäärää tai tarkoitusta. Kun toimin­nalla ei ole perustaa, sen politiikka tai etiikka muut­tuvat hyvin ongelmallisiksi.

Par­ina viime vuonna min­ulle on valjen­nut, että etiikka ei ole itsestään selvästi läsnä instituutioiden toimin­nassa. Etiikkaa vast­a­voi­mana nyky­is­elle yhteiskun­nal­lis­elle kehityk­selle korostavat monet nykyajat­teli­jat, esim. Alain Badiou penää paluuta etiikkaan pääasial­lis­ena filo­sofis­ena mallina, jonka pohjalta yhteiskun­taan tuotetaan merkityk­siä. Miguel Ángel Hernández-Navarro puhuu kur­aat­torin työhön kohdis­tuv­ista monista eet­tis­istä vaatimuk­sista, näitä ovat instituutioiden vaatimuk­set, taide­teo­s­ten vaatimuk­set ja yleisön vaatimuk­set. Kur­aat­torin työ koos­tuu hänen mukaansa lop­ut­to­masta neu­vot­telusta näiden vaatimusten välillä. Tässä prosessissa nämä vaatimuk­set eivät tule ikinä täy­del­lisesti täytetyiksi vaan jäävät Simon Critch­leyn näkemällä tavalla lop­ut­tomiksi eet­tisiksi vaatimuk­siksi. Ehkäpä instituutioiden toimin­nan näkeminen yrityk­siksi lop­ut­to­masti vast­ata eri­laisiin eet­tisten vaatimuk­siin aut­taisi niitä ylipäätänsä tuo­maan etiikan toi­mintaan mukaan. Yksi näistä eet­tis­istä vaatimuk­sista on taidek­entän vapaiden toim­i­joiden vaatimus ymmärry­k­selle prekaarisista työsken­tely­o­losuhteista, joita instituutiot ovat osaltaan edistämässä.

Viit­teet:

Bruno Latour, Wait­ing for Gaia. Com­pos­ing the com­mon world through arts and polit­ics . A lec­ture at the French Insti­tute, Lon­don, Novem­ber 2011 for the launch­ing of SPEAP (the Sci­ences Po pro­gram in arts & polit­ics), Sci­ence Po

Pirkko Holmberg, Säröjä uuslib­er­al­istiseen lumet­odel­lisuteen eli kuinka kiito­juna pysäytetään?, Mustekala.info, 8.5.2013

Harri Mäck­lin ‚ Bin­golista jäi tyhjäksi , HS, 9.5.2013

Franco Berardi ja Akseli Vir­tanen, Parvi/häiriö/mielivalta , Niin & näin, 3/2010

Miguel Ángel Herdández-Navarro, The Curator’s Demands: Towards an Eth­ics of Com­mit­ment , Mani­festa Journal 12