Taidetyöläisen monet roolit — jälkipuhetta Tampereen One Love –teoksen ympärillä

Pirkan­maan 5. Tri­en­naaliin Antti Pussisen ja Kaija Papun toteut­tama One Love –teos on aiheut­ta­nut vilkkaan keskustelun julkista tilaa muokkaavan teo­spro­jek­tin eet­tisyy­destä sekä taidein­stituution roolista teok­sen toteut­tam­isessa. Itse seur­asin keskustelua lähinnä Face­book­issa mon­issa asiaa koskevissa keskusteluketjuissa. Vilkasta keskustelua käytiin myös Aam­ule­hden net­tis­ivuilla. Osal­lis­tuin yht­een teo­sta käsit­televään keskusteluketjuun myös Eero Yli-Vakkurin Facebook-profiilissa. Muun muassa tämän keskustelun pohjalta Yli-Vakkuri kir­joitti Musteka­laan Tampereen lem­men­lukot ja sym­bolinen väkivalta –kat­sauk­sen One Love –teok­s­esta ja sen vast­aan­o­tosta. Tässä oma vastin­eeni Yli-Vakkurin kirjoitukselle.

Roolit ja vastuu

Haluan tällä tek­stillä kiin­nit­tää huomi­ota taide­työläisen moniin roolei­hin taidek­entällä. Lähestyn itsekin One Love –teo­sta monista rooleista. Sen lisäksi, että olen taiteli­jan asemassa mukana tri­en­naalissa ja olen seur­an­nut läheltä Pirkan­maan 5. Tri­en­naalin valmistelua, olen työsken­nellyt myös kur­aat­tor­ina ja tuot­tajana Valok­uvakeskus Nykyaika ry:lle ja Mediamuseo Rupriikille, jotka toimivat sam­oissa tiloissa TR1 taide­hal­lin tiloissa. Kat­son­takantaani vaikut­taa myös laa­jem­min kuvatait­een kentällä eri ammatti-identiteeteissä toi­mim­inen ja siitä saadut kokemuk­set ja näkemyk­set. Olen myös aiem­min tehnyt yhteistyötä Veikko Hal­met­o­jan kanssa ½ –lehden yhtey­dessä, hän on kir­joit­ta­nut MUU gal­lerian näyt­telys­täni Helsingin Sanomissa julkais­tun kritiikin.

Tek­stis­sään Eero Yli-Vakkuri lausuu ansiokkaasti ääneen prob­lem­atiikan, joka liittyy Pirkan­maan Tri­en­naalin kur­aat­tor­ina toimin­een Veikko Hal­met­o­jan kaksinaiseen roolin Tri­en­naalin edusta­jana ja Helsingin Sanomien kriitikkona: “Per­i­n­teisessä valossa hän on “The Man”, sekä instituution että median edustaja.“
Lisäksi Hal­met­oja on näiden lisäksi toiminut myös taiteli­jana kesällä 2011 Haute Cou­ture –näyt­telyssä Taidekeskus Honkaho­vissa. Usein taidek­entällä kuraattori-taiteilijana toi­mim­isen raja vedetään sii­hen, että samassa näyt­telyssä ei voi toimia sekä taiteili­jana että kur­aat­tor­ina. Maaria Niemi kir­joit­taa artikkelis­saan Kur­atoi­sinko kaverit — vaiko itseni (Taide 4/11):
”Suomessa kur­aat­torin nimike on osin laitonta aluetta, missä sään­nöt ja lain­al­aisuudet taipuvat kunkin omiin näkemyk­siin ja arvioin­teihin. Perus­tan näkemyk­seni esimerkkei­hin, joissa kur­aat­tori ei tyydy ensim­mäiseen ja hel­poim­paan kuop­paan, kaver­eiden kur­atointiin, vaan tait­eel­lis­ena johta­jana arvioi itsensä juuri kyseisen kon­sep­tin par­haim­maksi toteut­tajaksi. Itsensä kur­atointi on jok­seen­kin arve­lut­tavaa, ammat­tieet­tisesti kovin kyseenalaista.”

Monirool­isuuden tuot­tamista ongelmista usein esillä on se, että keskustelu ja kritiikki kuvatait­eesta, sekä sen taustalla olev­ista arvoista näiv­ettyy, jos esimerkiksi tun­nustettu ja seur­attu kriitikko kur­atoi näyt­te­ly­itä. Kukaan ei uskalla krit­is­oida näyt­telyä peläten “suuren” kriitikon “kostoa”. Voi miet­tiä, kävikö näin esimerkiksi Otso Kan­tokor­ven kur­atoi­man Mäntän Kuvataideviikko­jen 2011 kohdalla. Taidek­entän puhe­issa ja supinoissa en muista ken­en­kään olleen sitä mieltä, etteikö näyt­telyä olisi ollut liian täyteen ja huono­sti ripustettu, mutta en kuul­lut ken­en­kään muun kuin kuvataiteilija ja Mustarinda-residenssin toimin­nan­johtaja Antti Majavan san­ovan tätä julkisesti Suoraa puhetta –ohjel­massa. Void­aan kysyä estikö Kan­tokor­ven asema yhtenä Suo­men vaiku­tus­val­tais­im­mista kuvataidekriitikoista ja taidekir­joit­tajista julkisen keskustelun synty­misen näyt­telyn esil­le­panosta ja sii­hen kytkeytyv­istä arvomaailmoista?

Kuiten­kin monirool­isuudesta pitäisi keskus­tella pal­jon mon­im­uo­toisem­min kuin että missä kohtaa se on estänyt keskustelun synty­misen. Esteel­lisyy­den ja jääviy­den ongel­mat tait­een päätök­senteossa eivät var­masti ole vähentymässä. One Love –teok­seen liittyvässä keskustelussa Face­book­issa tuli jälleen esiin usein kuultu val­itus siitä ettei museo maksa palkkaa, miten museot käyt­tävät tuotannollis-taloudellista valtaa, ja taiteli­jalle ei heru kuin mah­dol­linen näyt­tökor­vaus. Onko instituutioiden vel­vol­lisuus rahoit­taa taide­työläisen elämää, taiteili­joiden, kur­aat­torien ja kir­joit­tajien muut­tuessa monirool­isiksi nyky­taide­prekari­aatin jäseneksi? Kuinka pal­jon monirool­isuuden kasvu on kiinni yksinker­taisesti lisääntyneestä taiteli­joiden määrästä tai ylipäätänsä lisääntyneestä kult­tuur­ityöläisten määrästä ja heidän yrityk­sestään selvitä taloudellisesti?

Mon­issa rooleissa toiminen näkyy tait­een ja taidek­entän kehityk­sessä useilla tavoilla. Yksi tapa on niin san­ottu nyky­tait­een välinev­apaa lähtöko­hta, jossa väline val­it­aan väl­itettävän viestin mukaan. On help­poa val­ita ja käyt­tää vaihtele­via välineitä, kuten esi­intyä medi­assa tai levit­tää teok­s­esta tehtyä lehtijut­tua Face­book­issa, eten­kin jos tämän tekee tuot­tajan, kur­aat­torin tai organ­isaat­torin roolissa. Kult­tuuri­prekari­aatin kilpailussa pär­jäävät vain monirool­iset ja moni­me­di­aal­iset jousta­jat, jotka osaavat val­ita kon­tek­stiin sopivan välin­een ja neu­vo­tella yhteistyö­taho­jen kanssa. Pitäisi kysyä, onko Veikko Hal­met­o­jan monirool­isuus Helsingin sanomien kriitikkona, ja toisaalta kur­aat­tor­ina ja taiteli­jana val­inta, joka yhä useam­man on vält­tämätön tehdä? Mitä siinä tapauk­sessa tapahtuu kur­aat­torin, kriitikon ja taiteli­jan vas­tuulle ja vapaudelle suht­eessa tuotannollis-taloudellisiin sekä sis­ällöl­lisiin kysymyk­siin? Onko esimerkiksi taitelija-kuraattori enem­män vas­tuul­linen huole­htim­aan taiteli­jalle kun­nol­liset palkkiot ja tuotan­tok­u­lut museonäyt­telyssä kuin vaikkapa kuraattori-kriitikko?

Eri­laiset näkökul­mat vas­tuuseen ja sen kan­tam­iseen pirstaloituvat taiteilijuuden ja kult­tuur­ityöläisyy­den iden­tit­eet­tiin ja toimin­nan motii­vei­hin. Kur­aat­tor­ina toi­mintaa motivoivat eri­laiset int­ressit kuin taiteli­jana. Taiteili­jalla voi olla eri­laisia int­ressejä ja taidekäs­ityk­siä eri pro­jek­teissa tai teok­sissa. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos taiteilija-kulttuurityöläisyyttä ajat­telee johdon­mukais­ena pikkuhil­jaa täy­dentyvänä ker­tomuk­sena. Näin Eero Yli-Vakkuri tek­stis­sään tun­tuu tekevän, kun hän etsii kur­aat­tori Hal­met­o­jan taide­makua tämän Helsingin Sanomien kriitikkona tuot­tamien tek­stien perust­eella tai etsiessään Kaija Pavun ja Antti Pussisen aiem­masta tuotan­nosta todisteita One Love –teok­sen epäon­nis­tumiseen. Voiko olla, että taiteili­jat ovat käyneet ensin neu­vot­telut itsensä ja kur­aat­torin kanssa ja sen jäl­keen valin­neet kon­f­likteja yllä pitävän ja tuot­tavan lähesty­mistavan teok­sen toteut­tam­iseksi, johon sis­ältyy sym­bolista väkivaltaa ja “epäon­nis­tumisen” riski, vaikka he ennen ovatkin tuulleet tun­netuiksi teok­sista, jotka “krit­isoivat julkisen tilan hallintaan liittyvää kon­trol­lia sekä kon­trol­lia toimeen­pan­e­via virkam­iehiä” ja osoit­taneet asi­an­tun­temusta kaupunkitilan hallintaan liittyvässä politiikassa? Mon­issa rooleissa ja medi­ossa työsken­televällä taiteli­jalla ja kult­tuur­ityöläis­ellä ei ole yhtä ammatti-identiteettiä tai taidekäs­itystä, eikä hän ole johdon­mukainen taide­his­tori­al­lis­esta lähesty­mistavasta tulkit­tava erityisyksilö.

Neu­vot­tel­evat men­etelmät val­lan ja yhtenäisyyskult­tuurin merkkeinä sekä luovan talouden menetelmänä

Face­book­issa käydyissä keskusteluissa ja Eero Yli-Vakkurin tek­stissä One Love –teo­sta krit­isoitiin siitä, että siinä ana­s­tet­tiin aggressiivisesti ihmisten ruo­hon­juur­itasolla kaupunkiti­l­aan lait­tamat lukot, eikä teok­sessa käytetty neu­vot­tele­via strate­gioita. Samasta neu­vot­telun puut­teesta ja osaa­mat­tomuudesta, vih­jataan olleen kyse myös Teemu Takatalon tampere­laiseen liikekeskuk­seen toteut­taman teok­sen sen­suurissa. Yli-Vakkuri myös main­it­see että “har­jaan­nut­tuamme yhteisö­tait­eel­lisissa pro­jek­teissa on käynyt selväksi, ettei taiteili­jaa ei vält­tämättä tar­vita avaamaan keskustelua. Ihmiset käyvät keskenään san­gen kiin­nostavia keskusteluja kaikenaikaa. Jos johonkin taiteili­jaa saat­etaan tar­vita niin ohjaamaan ja fasil­itoimaan keskusteluja, luo­maan siltoja sekä toiminta-avaruuksia eri­laisista taus­toista olevien ihmisten välillä. Nämä proses­sit edellyt­tävät taiteili­jalta ensikädessä neu­vot­telu­taitoja. Val­itettavasti nämä taidot eivät kuulu taiteili­joiden kouluoppeihin.”

Näitä neu­vot­telu­taitoja on korostettu viimeaikais­essa julkisen tait­een ja yhteisö­tait­een määrit­te­lyissä. Esikuvana ovat toimin­eet Grant Kes­terin Con­ver­sa­tion Pieces: Com­munity and Com­mu­nic­a­tion in Mod­ern Art –kir­jan tek­stit. Neu­vot­tele­vien työta­po­jen lop­uton korostam­inen voi johtaa pelot­tavan kon­sensush­ak­uisiin nyky­taidekäytäntöi­hin. Ehkä julkisessa tilassa ja tait­eessa on agen­doja ja puhet­a­poja, joiden ilmaisemiksi ant­ag­on­istiset kon­f­likteja korostavat työtavat ovat vält­tämät­tömiä. Taval­laan tästä ker­too myös Yli-Vakkurin tek­stis­sään esit­tämä pohd­inta post­mod­ernin tait­een prov­osoivasta keskustelun her­ät­telystä ja sen toi­mi­mat­tomuudesta, koska emme enää elä yhtenäiskult­tuurin aikakaudella. Kom­mentista tulee mieleen One Love –teok­sen queer­tulkin­nan rinnalla tokaisu, jonka kuu­lee usein ja se menee suun­nilleen näin: “On ne homot ja les­bot ihan ok, mutta miksi niit­ten pitää vieläkin pitää met­eliä itsestään”. Jokais­ella pitäisi soida hälytyskel­lot jos väitetään, että jonkin­lainen puhe tai puhet­avat eivät ole “enää” tarpeel­lisia. Väit­täessään, että tämä prov­osoiva sekä kon­f­likteja tuot­tava ja ylläpitävä julkisen tilan taide ja yhteisö­taide on tarpee­tonta nykyään Yli-Vakkuri todistaa, että yhtenäiskult­tuuriin ja kon­sen­suk­seen hamuavia voimia on vielä olemassa.

Toisaalta voimme etsiä agen­doja, joiden kritiikin tämä keskustelu peit­tää alleen. En ole ollut yhdessäkään tilaisuudessa tai lukenut tek­stiä, jossa olisi keskusteltu, ker­rottu tai esitelty taiteli­jan tai museoiden yritysy­hteistyötä tai luovan talouden hanketta, joka ei olisi korosta­nut neu­vot­telu­taitoja. Näitä taiteli­joilla ei oleteta olevan tässäkään yhtey­dessä. Neu­vot­telu­taidoista nyky­taide­työläiset tulevat hyötymään siis myös tulevaisuudessa, kun tait­een julk­inen rahoitus mah­dol­lisesti keskittyy luovan talouden hankkeis­iin. Näitä hankkeita on Pirkan­maalle ilmestynyt viime aikoina run­saasti: Art360 –hanke, Tampereen taiteli­jaseuran osal­lis­tuminen Vuorek­sen asun­tomes­suille, Luova Tampere –hanke, Arteles Cre­at­ive Cen­ter ja Pirkan­maan Tri­en­naalin kanssa samaan aikaan avau­tunut Pala taivasta –taide­t­al­opro­jekti. Petri Ala-Maunuksen ja Kim Somer­vuoren Hervanta-Westend All Night Long –taide­t­a­l­oon sis­ältyy ele­mentti, jota elok­uva– ja tv-kentässä kut­sut­taisiin product place­mentiksi: Aam­ule­hden ostamassa talossa lojuu van­hoja Aam­ule­htiä lat­tialla. Tätä nyky­tait­een ja rahan sekä talouden liitoa ei kukaan halua kyseen­al­aistaa, koska siinä on kyse juuri sam­oista neu­vot­tele­v­ista työtavoista.

Ehkäpä tässä siis on kyse yksinker­taisesti määrit­telyval­lasta ja sitä kautta voista leivän päällä. Yli-Vakkuri per­äänkuulut­taa neu­vot­tele­via työta­poja yhteisö­tait­eel­lisissa teok­sissa. Myös Topi Äikäs pahoit­teli Facebook-keskustelussa työpanos­tensa neu­vot­tele­vien strate­gioiden juur­rut­tam­iseksi julkiseen tait­ee­seen men­neen hukkaan One Love –teok­sen myötä. Keskusteluissa yleinen lausuma oli myös se, että nyt taas saa sel­i­tellä kaikille mitä ne taiteili­jat taas ovat tehneet. One Love –teos siis heikensi tulevaisuudessa yhteistyön tekemisen mah­dol­lisuuk­sia eri taho­jen kanssa julkista taidetta toteutettaessa, ja lisäksi yhteistyö­tahoille ja suku­lais­ille saa sel­i­tellä taiteili­joiden tekemisiä.

Tämä yhteisö­tait­ee­seen ja julkiseen tait­ee­seen keskittynyt pääasi­assa vaki­in­tun­eiden taidelaitos­ten ja instituutioiden ulkop­uolella toimiva nuori nyky­taiteili­japolvi pain­ot­taa neu­vot­telua ja keskustelua tait­eel­lisen työsken­telyn oleel­lis­ena osana. Neu­vot­te­luprosessi ottaa huomi­oon kaikkien osapuol­ten näkökul­mat ja arvot teo­sta toteutettaessa. Tämä neu­vot­telua ja keskustelua korostava työsken­t­elytapa on levinnyt viime vuos­ina Suomeen Lea ja Pekka Kan­tosen opetustyön myötä (esikuvana mm. aiem­min main­ittu Grant Kes­terin kirja) ja se on saavut­ta­nut pikkuhil­jaa hege­monisen ase­man yhteisö­tait­een keskuudessa. Void­aan sanoa myös, että se on alka­nut vaikut­taa myös julkisen tilaan tehtyjen teo­s­ten arvot­tam­iseen, kuten One Love –teok­sen vastaanotossa.

Keskustelun alusta läh­tien ihmettelin vahvaa kielteistä reak­ti­ota, jonka teos aiheutti hen­k­ilöissä, joiden kat­son olevan asi­an­tunti­joita yhteisö­tait­een ja julkisen tilan tait­een sar­alla, tai ainakin enem­män asi­an­tunti­joita näissä nyky­tait­een lajeissa kuin kur­aat­tori Hal­met­oja ja Tampereen taidemuseoin­stituutio. Nämä mar­gin­aalissa toimivat nuoret asi­an­tunti­jat käyt­tivät hana­kasti esim. ilmaisua ”total­it­ar­istinen”, eivät suos­tun­eet näkemään teok­s­esta kuin arrog­antin ja yli­mielisen puolen, joka ei arvosta ihmisten yksilöl­lisiä motiiveja lukon siltaan kiin­nit­tämiseen. Nyt kur­aat­tori Hal­met­oja oli Tampereen taidemuseon kanssa (siis tämä oli vaikutelma ennen taiteli­joiden esi­in­tu­loa ja taidemuseon johta­jan Hesariin ant­amaan lausun­toa) toteut­ta­nut teok­sen, jossa oli ei-niin-neuvotteleva ja keskustel­eva ele­mentti, joka pikem­min korosti ja ylläpiti kon­f­liktia het­ero­norm­atiivisen sekä yksia­vi­ollisen ja queer-herkistyneen sekä polyamorisen kult­tuurin välillä, sekä nosti esille näkökul­mia näiden kollektiiviseen ilme­nemiseen julkisessa tilassa. Kävikö nyt niin, että Hal­met­o­jan ja instituution suo­jassa esille tuodut agendat ja puhet­avat rikkoivat yhteisö­tait­een kehittyvää hege­monista kaano­nia, jota ollaan tuot­tamassa tulevan elan­non toivossa?

Välin­eel­lisyy­destä ennakkoluulot­tomuuteen ja avoimuuteen

Eero Yli-Vakkuri toteaa tekstissään:

“Taidelaitos­ten sekaan­tu­minen toimiin saa epäilemään teok­sen onnis­tuneisuutta. [–] Lukko­jen siirtäminen mak­sullisen museon tiloi­hin tun­tuu kaikin puolin kius­al­liselta. Taidelai­tok­silla ei ole ammatil­lista osaamista tämän­laatuisten teo­s­ten toteut­tajina, [–] On hel­pom­paa vaikkakin tylsem­pää, kun One Love –ryhmä tai oikeam­min työ­pari hen­k­ilöityi, jol­loin kritiikki kohden­tuu yksit­täisiin taiteili­joi­hin, heidän työhis­tori­aansa ja luokkataus­toi­hinsa. Tämä val­itettavasti pois sul­kee mah­dol­lisuuden käyt­tää teo­sta kritiikin työkaluna ensisi­jaisesti sii­hen liittyviä instituutioita kohtaan.”

Face­book­issa käydyssä keskustelussa puhut­tiin myös instituutioiden ja asi­an­tunti­joiden taval­lisen ihmisen naamaan hier­tämästä asi­an­tunti­japaskasta. Vaikut­taa siltä, että jossain vaiheessa One Love –teok­sen vast­aan­otto toi taiteili­joissa ja asi­an­tunti­joissa kyten­een instituutiovi­han pintaan ja teok­s­esta tuli instituutiokritiikin väline, vaikka Yli-Vakkurin esit­tämä kritiikki lukko­jen irrot­tam­is­esta paikal­lis­esta siltay­m­päristöstä museoti­l­aan on kyllä asial­lista teok­sen tuot­tamaa sym­bolista väkivaltaa pohdit­taessa. Ei kuiten­kaan voida aja­tella, että olisi eet­tisesti johdon­mukaista samalla pain­ot­taa neu­vot­telua ja samalla har­mitella sitä, ettei teo­sta voi käyt­tää välin­eenä kritiikkiin, joka kohdis­tuu instituutioon, joka on ollut mukana tuot­tamassa teo­sta sen ver­ran, että on sallinut sen esit­tämisen ava­jais­viikolla tehdyllä päätök­sellä. Miksi neu­vot­tel­eva ja keskustel­eva näkökulma uno­hde­taan toimit­taessa taidein­stituutioiden kanssa ja turvaudutaan hokemiin, kuten, ”se on aina työn­anta­jan vika, että se ei maksa kun­nol­lista palkkaa”, kun voisi keskus­tella laa­jem­min instituutioiden ja taiteli­joiden rahoituk­s­esta ja siitä, onko nyky­taiteilijuus edes ammatti Suomessa?

Toinen näkökulma, joka keskustelussa on tul­lut esille on, että museon tehtävä on museoida taidetta, eikä olla tuot­tamassa uutta taidetta. Miten keskustel­eva ja kaikkia osapuo­lia kun­nioit­tava näkökulma on mah­dol­linen jos äläh­de­tään siitä ole­tu­k­s­esta, että museo haluaa ja sen ainoa tavoite on museoida taidetta? Eivätkö instituutiot saa kehittyä ja muut­tua taiteli­joiden ja kult­tuuri­prekari­aatin kanssa yhdessä, jota muuten on museotkin pul­lol­laan? Samalla voitaisiin kek­siä ratkais­uja tulevaisuudessa muun muassa toimeentulo-ongelmiin ja museoiden tehtävien uudelleen määrit­telem­iseen rintarin­nan niiden ulkop­uolella toim­ivien taho­jen kanssa. Toisaalta ongelma on se, että mon­esti emme tiedä, halu­aako museoin­stituutio kehittyä ja ratkaista näitä ongelmia, sekä esimerkiksi sitä mil­loin museo tietää, mitä siellä esitetään. Haluavatko sen sis­ällä työsken­televät hen­k­ilöt ratkaista ja tehdä läpinäkyväksi näitä ongelmia? Taide-lehdessä artikkelis­saan kuvataitelija Jussi Kivi krit­isoi Kias­man toi­mintaa hänen Palo– ja pelas­t­us­museonsa esit­tämiseen liittyvässä työsken­telyssä. Kivi mm. arvostelee Kias­maa näyt­telynsä tiedot­tam­is­esta ja siitä, että taiteli­japalkkioon ei oltu bud­jetoitu rahaa. Missä on Kias­man julk­inen vastaus Kiven esit­tämän kritiikkiin? Asiasta on var­masti puhuttu Kiven kanssa ja Kias­man sis­äisissä keskusteluissa, mutta kukaan muu ei nyt tiedä Kias­man tai sen hen­k­ilökun­nan suh­detta esitettyyn kritiikkiin, koska vast­austa ei nähty samalla fooru­milla, missä kritiikki esitettiin.

Nyt Tampereen taidemuseolla ja kur­aat­tori Hal­met­o­jalla olisi täy­del­linen mah­dol­lisuus näyt­tää miten museoin­stituutio ja moniroolinen nyky­taide­työläinen kykenee vast­aamaan esitettyyn kritiikkiin ja osal­lis­tumaan julkiseen keskusteluun. Museolla on vel­vol­lisuus selittää miksi se johta­jan suulla esitti teo­sta ja sen tekijöitä alentavan kan­nan tapauk­s­esta Helsingin Sanomissa, miksi teos oli peitettynä tri­en­naalin lehdis­tötil­aisuudessa ja miksi teos ylipäätänsä esitet­tiin? Hal­met­o­jan toi­minta ja alt­tius julkiseen keskusteluun voi näyt­tää, mitä arvokasta voi mah­dol­lisesti seurata monirool­isten nyky­taide­työläisten kokemuk­s­esta toimia eri näkökul­mista läh­tien. He voivat opettaa esimerkillään instituutioita kom­munikoimaan sekä välit­tämään tait­eesta, kat­sojista ja taiteli­joista. Tässä vielä lop­pu­lause, jolla on kytkös omaan ammat­tiosaam­iseeni ja monirool­isuuteeni, eli voi­hin leivän päällä, tai ainakin uskon niin: Nämä hen­k­ilöt voivat rakentaa siltoja eri instituutioiden, yhteisöjen ja hen­k­ilöiden välille sekä mah­dol­listaa ennakkoluuloista, vihasta ja arrog­ant­ti­udesta vapaita julkisia työskentely-ympäristöjä.

Viit­teet:

Suoraa puhetta: Nykykult­tuuri on kaupankäyntiä!

Maaria Niemi: ”Kur­atoi­sinko kaverit — vaiko itseni” Taide 4/2011,

Grant Kester: Con­ver­sa­tion Pieces: Com­munity and Com­mu­nic­a­tion in Mod­ern Art

arteles.org/

slideshare.net/mobile/guestd8c179/art360-tampere-artists-association-in-english

tampereen-taiteilijaseura.fi/2012/taidelainaamo-asuntomessuilla-vuoreksessa

luovatampere.fi

palataivasta.fi

Jussi Kivi: “Pätkä men­estys­tar­inaa…” Taide 2/2010

 

Mustekala.info, 25.7.2012