Työelämään liittyviä normaaleja tunteita

Saavuin näyt­telyti­l­aan, edel­lisen näyt­telyn jäljiltä tilassa oli seinä ja kaksi harmaaksi maal­at­tua neliötä sein­issä, se her­mos­tutti minua vähäsen, mutta työnsin mie­lessäni sen taka-alalle. Ajat­telin, että ei se hait­taa, pystyn tekemään muita asioita ensiksi. Ripus­tu­saikataulu huo­les­tutti vähäsen, koska seur­aavan päivän iltana pitäsi käydä Tampereella. Gal­leri­at­ila tun­tui taas pienem­mältä kuin olin aja­tel­lut, olinko arvioinut tilan koon taas väärin? Kaksi teo­sta ei mah­dukaan sii­hen? Pelotti, että olin taas arvioinut tilan väärin.

Tein viimeisiä leikkauk­sia ja säätöjä uuteen teok­seen tai no tiesin, että teos ei ole silti valmis. Ahdisti etukäteen tilanne, jossa joudun teesken­telemään teok­sen edessä, että se on valmis. Miksi en voi vain sanoa, että olen mokan­nut aikataulut­tamisen. Toisaalta melkeinpä jokaisen asian kohdalla olisi voinut sanoa tänä syk­synä niin. Min­ulla on ollut tästä asiasta huono oma­tunto, olen loukan­nut var­masti monia. Mietin ostavani seur­aavassa mah­dol­lisessa tilanteessa kir­jan Are You Work­ing Too Much? Post-Fordism, Pre­car­ity, and the Labor of Art.

Päivän päät­teeksi sain teok­set paikoilleen, ain­oastaan pientä siis­tim­istä jäi seur­aavalle aamulle. Teok­set saivat tilan tun­tu­maan sille mille halu­sinkin ja uuden kesken­er­äis­en­kin teok­sen kesken­er­äisyy­det tun­tuivat taval­laan toimivan sekä korostavan tilal­lista vaiku­tusta. Min­ulle tuli voi­ma­kas olo. Koin, että min­ulla oli jotain ammat­ti­taitoa ja kykyä saada tila tun­tu­maan teok­sien kautta siltä miltä halusin saada sen tun­tu­maan. Tunne tun­tuu ripus­tust­il­anteessa aina tärkeim­mälle. Teok­set kokee lop­ulta aina fyysis-psyykkisenä tun­teena vaikka teok­sen idea olisikin käsitteellinen.

Seur­aavana aamuna menin vielä siis­timään paikkoja gal­leri­aan tilaan ja totesin, että teo­s­ten DVD-levyt täytyy polt­taa uudelleen. Videotykit leikka­s­ivat kuvaa reun­osta liian pal­jon. Mietin, että ehdinköhän tehdä sen tor­staina aamuna Tampereella, kyllä luultavasti jos ei tie­tokon­een kanssa tapahdu mitään yllät­tävää. Mah­dol­linen kiire aiheutti pelkoa. Ennen kuin lähdin Tampereelle sovin vielä gal­lerian väen kanssa yks­ity­isko­hdista ja siitä mitä vielä pitäisi tehdä, esimerkiksi seur­aavana päivänä piti vielä miet­tiä ava­jaistar­joiluita ja nim­i­tar­ro­jen paikkoja gal­leri­at­ilassa. Turhauduin kom­munikoidessa gal­leriaväen kanssa, tun­tui etten osan­nut kom­munikoida tai he eivät osan­neet. Mietin johtuiko tun­teeni omasta jän­nityk­sestä, kun jän­nitän en osaa oikein puhua ihmisten kanssa ja koen, että välillämme on näkymätön seinä. Olen joten­kin alisteisessa asemassa toisiin ihmisiin näh­den kom­munikaa­ti­otil­anteissa sil­loin kun jännitän.

Lähdin Tampereelle pitämään mediataide-iltaa, ihmisiä tuli paikalle aika vähän. Kävi sää­liksi Timoa, jonka piti puhua niin vähäis­elle yleisölle, mietin, että täytyy olla tarkkana sekä kysyä Timolta hyviä kysymyk­siä, ehkä se aiheut­taa keskustelua pie­nessä kuun­teli­jajoukossa. Mietin myös, että mitähän Outi Rupriikista miet­tii. Halu­aako hän, että pitäisin iltoja ensi keväällä. Oliv­atko illat, joita oli kolme mar­raskuussa, Outin mielestä onnis­tun­eita? Olinko itse onnis­tunut niiden järjestämisessä? Onneksi Timon esit­telyn jäl­keen tuli ihan mukava ja ant­oisa keskustelu. Timon työsken­telyä kohtaan oli myös kiin­nos­tusta, vaikutti siltä, että Timo voisi saada jatkos­sakin töitä. Siitä tuli hyvä mieli. Tärkeintä tuottamisessa/kuratoinnissa/tapahtumien järjestämisessä varmaan on saat­taa ihmisiä, teok­sia ja ajatuk­sia kom­munikoimaan keskenään, jotta eri osapuo­let saavat tästä tilanteesta jotain. Mon­esti tulee sel­lainen olo, että sen osaan ja siinä olen hyvä. Osaan ais­tia ja kuun­nella tarpeita ja unelmia sekä miet­tiä kenellä muilla on samankal­taisia tarpeita ja unelmia.

Ava­jais­päivänä kaikki tun­tui rauhal­liselta, sain tehtyä DVD-levyt näyt­telyä varten. Kun olin lähtemässä Hel­sinkiin tuli se jumalaton yksinäisyy­den tunne. En tiedä miksi se tulee aina ennen ava­jaisia ripus­tus­viikolla. Ripustam­inen on taval­laan kom­munikoimista teok­sen kanssa näyt­telytilassa ja oma teos ei kuiten­kaan ole hirveän helppo jut­tukaveri. Se tuntee sinut niin hyvin, että sanoo jul­mia asioita suor­aan. Ripustamisen aik­ana tuntee olevansa yksin teo­spaski­aisen kanssa, ja se koko ajan kuit­tailee ja muistut­telee jois­takin omista puut­teista. Näyt­telyn ava­jaisissa ei taval­laan ikinä haluaisi olla, vaikka mikään tilanteessa ei sinänsä olekaan pelot­tavaa tai ahdis­tavaa. Kukaan ei ole kriit­tinen ava­jaisissa, taval­laan olisi mukavam­paa jos olisi. Se ehkä rikkoisi typerää pyhit­tävää juh­lavuutta, arjessa kaikki on kuiten­kin kriit­tisiä ja miet­tii mitä se nyt tuol­laista teki. No, ava­jaisissa tun­tui aika mukavalta ja ihmisiä tuli yllät­tävän pal­jon. Jos se, että tar­joi­lupöy­dästä oli viini pari ker­taa loppu oli suurin petty­mystä aiheut­tava tapahtuma, niin voi varmaan kokea, että olin tyytyväinen ava­jaisiin. Tun­tui hyvältä, että ava­jaisiin oli selvästi tul­lut ihmisiä teo­s­ten tem­atiikan takia ja se on kuiten­kin kaikkein oikeinta kohderyhmää.

Seur­aavana päivänä menin kuvaamaan vielä näyt­telyä ja päivys­tämään gal­leri­alle. Olin kut­sunut kuvataidek­entän ihmisiä tilaisuuteen, jossa esit­telen näyt­telyä. Lähetin kut­sun, jossa oli vast­aus­pyyntö ehkä viidellekym­me­nelle ihmis­elle, kolme vast­asi ettei pääse. No menin kuiten­kin päivys­tämään gal­leri­alle, jos vaikka joku tulisi vaikkei olekaan ilmoit­ta­nut. Yksi kaveri tuli. Tämä kiin­nos­tuk­sen puute ei minua taval­laan hait­an­nut, koska olin käynyt sii­hen liittyvät tun­temuk­set läpi jo etukäteen. Tällä kaver­illa on tapana olla kriit­tinen, ja hänen kanssa keskus­tel­lessa teok­sen kesken­er­äisyys nousi taas pintaan. Siitä tuli surul­linen ja riit­tämätön olo itsestä. En kuiten­kaan hal­litse ammat­tiin liittyvää aikataulu­tusta. Tun­tui, että teen liikaa töitä.

Titanik-gallerian julkaisu, Liiku­tus, no. 4 2012